Kulkijoita Iijoella
Kivikausi
Iijoki alkoi muodostua vähitellen jääkauden jälkeen noin kymmentuhatta vuotta sitten. Ensimmäiset ihmiset alkoivat asuttaa Iijokivartta noin kahdeksantuhatta vuotta sitten. Tulijat elivät pienissä yhteisöissä meren ja joen läheisyydessä siirtyen aina pakenevan merenrannan perässä kohti länttä.
Ilmasto oli tuohon aikaan leppeä. Meri, joki ja metsä tarjosivat runsaasti kalaa, lihaa, marjoja, sieniä ja juuria. Hylje ja lohi muodostivat pääosan ravinnosta, mutta myös metsän riistaa pyydettiin. Peurat ja hirvet olivat tärkeimmät riistaeläimet hylkeen ohella. Tästä on osoituksena Suomussalmen Sommerin kalliomaalaukset Suomussalmen Hossassa.
Kierikissä kivikautiset ihmiset asuivat ainakin vuosina 5000–2900 eaa. Joki toimi tuolloin kulkuväylänä, jota pitkin liikuttiin jalan, suksilla sekä kömpelöillä yhdestä puusta koverretuilla ruuhilla. Iijokivarressa asuneet ihmiset tekivät itse työkalunsa puusta, luusta ja kivestä. Kivestä tehtiin kirveitä, talttoja ja nuijia.
Jokivarren asukkaat pyysivät lohta ja muita kaloja käyttäen ohjainaitoja, joiden avulla kalat ohjattiin katiskoihin. Kivikauden kalanpyyntiväline oli myös luusta tai puusta tehty launi, koukun edeltäjä.
Iijoki on jo kivikautena toiminut tärkeänä kulkuväylänä (kuva Visit Taivalkoski).
Iijokivarren asuttaminen kivikauden jälkeen
Saamelaiset saapuivat Iijokilaaksoon noin 500 vuotta eaa. Saamelaiset siirtyivät vähitellen itään ja pohjoiseen, kun Perämeren pohjukkaan saapui väkeä Satakunnasta, Hämeestä, Savosta ja Karjalasta. Iijokilaakso alkoi saada nykyistä väestöpohjaa edustavan populaation Täyssinän rauhan 1595 jälkeen. Ennen Täyssinän rauhaa tapahtuneet yritykset asutuksen vakinaistumiseksi olivat sortuneet sotiin venäläisten kanssa. Asutus vakinaistui ja väkimäärä kaksinkertaistui karkeasti noin joka viidessäkymmenessä vuodessa.
Nykyiset paikannimet kertovat eri väestöryhmien saapumista. Iijoki, Ii ja Karjalankylä lienevät tulleet karjalaisten mukana. Hamina ja Helsinginkoski ovat ruotsalaisten tuomaa. Myös saamelaiset jättivät jälkeensä runsaasti paikannimiä kuten Saija, Loukusa ja Jurmu.
Pronssi- ja rautakausien kulkuvälineet olivat samoja kuin kivikaudella, mutta uutena tulivat kelkat, ahkiot ja hevosten myötä reet. Sulan veden aikaista kulkemista helpotti paljon uusi keksintö, haapio, jota voidaan pitää limisaumaisen puuveneen esiäitinä.
Kalastus Iijoella
Kalan merkitystä elinmahdollisuuksien turvaajana Iijokivarressa on mahdotonta väheksyä. Vedenvilja oli satoisaa silloinkin, kun halla vei viljan ja rutto perunan. Kala, varsinkin lohi, oli myös arvokas kauppatavara, jota vietiin Tukholmaan ja Pietariin saakka.
Alkukesästä nousevaa lohta pyydystettiin lähinnä lohipatojen avulla. Parhaat ja ottavimmat padot sijaitsivat joen alajuoksulla, Iissä. Myös kulteenveto oli tuottava kalastusmuoto. Osa lohista vältti alajuoksun pyydykset ja nousi jopa Taivalkosken Jokijärvelle saakka. Muita arvokkaita lajeja olivat vaellussiika, taimen ja nahkiainen. Mutta myöskään haukea, ahventa ja särkikaloja ei ollut varaa väheksyä, vaikka niillä ei suurta kaupallista arvoa ollutkaan. Kesäynnyt särki piti nälkää loitolla rospuuttoaikana ja talvella, kun pyynti muuten oli hankalaa.
Haapio, puuveneen esiäiti
Kyky liikkua turvallisesti ja nopeasti vesistöjä pitkin edesauttoi esi-isiämme asuttamaan Iijoki vartta. Kivikauden ihmiset käyttivät apuna puun runkoja, ja myöhemmin koversivat tulen avulla runkoja kömpelöiksi ruuhiksi. Seuraava kehitysaskel olikin sitten erittäin merkittävä. Keksittiin, että haavasta veistettyä ruuhta pystytään lämmön avulla levittämään veneen muotoiseksi, jolloin syntyi haapio.
Haapiota voidaan tosiaan sanoa veneen esiäidiksi. Se tehdään naarashaavasta. Kestävä ja kevyt haapio muutti vesillä liikkumisen täydellisesti. Niitä oli helppo valmistaa ja taloissa saattoi olla useitakin haapioita eri vesistöjen varrella. Tervaaminen takasi haapion säilymisen, isältä pojalle. Haapiosta syntyi sitten limisaumainen puuvene, kun reunoille lisättiin lautoja. Haapion tekotaito onkin säilynyt esimerkiksi Soomalla Virossa. Viron Soomaan haapioperinne on lisätty Unescon aineettoman perinnön luetteloon vuonna 2021.
Tervan aika
Nykytiedon mukaan tervaa alettiin polttaa ajanlaskumme alussa Ruotsissa. Viikingit käyttivät tervaa veneidensä tiivistämiseen ja suojaamiseen. Tervaa tarvittiin jopa kaksi sataa litraa kutakin venettä kohti vuosittain. Myös veneiden köysistöt ja purjeet suojattiin tervalla. Luultavasti viikingit saivat tervan avulla teknologista ylivoimaa valloitusretkilleen.
Suomessa tervaa on poltettu ainakin 1500-luvulta saakka. Vientituotteeksi terva nousi, kun puisiin laivoihin perustuva meriliikenne vilkastui maailman merillä. Tuhansiin ja taas tuhansiin laivoihin tarvittiin suuret määrät tervaa suojaamaan puista runkoa sekä köysistöä. Ruotsin mukana Suomi nousi tervan suurtuottajaksi. Vienti alkoi 1600-luvulla ja saavutti huippunsa 1800-luvun loppupuolella, kunnes rautalaivat korvasivat puiset laivat maailman merillä.
Pudasjärvi nousi merkittäväksi tervantuottajaksi 1700-luvun lopulla ja Taivalkoski hieman myöhemmin.
Tervaa käytetään edelleen puuveneiden huoltoon. (Kuva Tanja Lapinlampi)
Tervan kuljetus Iin Haminaan
Tervaa valmistettiin aina lähellä vesistöjä, koska ne tarjosivat kuljetuskanavan. Alku oli hankalaa. Tervatynnyreitä kuljetettiin porolla ja hevosen perässä vetämällä ns. palkkuussa. Tervanviennin alkuaikoina käytettiin jopa haapioita tervan kuljetukseen, mutta haapion kyytiin voitiin lastata kerralla vain muutama tynnyri. Myöhemmin rakennettiin isoja tervankuljetusveneitä, joista Oulujoella käytettiin nimitystä Paltamo. Näillekin isoille veneille ala-Iijoen suuret kosket muodostivat vaikean ja vaarallisen kulkutien. Usein koskissa menetettiin vene, tervatynnyrit ja joskus jopa kuljettajien henki.
Tervan kuljetus lauttaamalla
Tervankuljetuksiin saatiin kaivattua tehoa, kun tervatynnyreitä alettiin kuljettaa pelkkalautoilla. Suurimmat lautat olivat kooltaan aivan mahtavia, pituus jopa kuusikymmentä metriä ja leveys kaksikymmentä. Tällaisesta isosta lautasta käytettiin nimitystä teli. Teli koostui neljästä laskusta, kaksi rinnakkain ja kaksi peräkkäin. Lasku taas koostui kolmesta pohjasta, jotka oli tehty täysipitkistä tukeista. Tukit yhdistettiin toisiinsa vaakasuuntaisilla koivukaskilla ja siteinä käytettiin koivusta väännettyjä vitsaksia. Pohjat taas sidottiin toisiinsa pitkittäin olevilla koivuisilla kaskilla. Lautan nurkkiin kiinnitettiin siteillä ja vaarnoilla kuusen juurakosta valmistetut hankaimet ja hankaimiin kiinnitettiin mahtavat kuivasta kuusesta veistetyt airot eli veslat.
Lauttoja ei yleensä soudettu vaan annettiin virran tehdä työ. Kulkua ohjattiin etumaisilla airoilla. Taka-airoilla pidettiin lauttaa suorassa kulkusuuntaan kohden. Suurimmilla koskilla käytettiin paikallista laskumiestä, joka ohjasi lautat turvallisesti läpi koskien ja rakenteilla olevien lohipatojen. Erityisen kuuluisia taidoistaan olivat Kipinän ja Kollajan laskumiehet, jotka nousivat lauttaan ennen Vuormankoskea ja ohjasivat lautat Iin Haminaan.
Tekstit: Leo Siira
Lähteitä
Koivisto, S. Turpeen kätkössä – kosteikkojen arkeologinen kulttuuriperintö
Kotiseutumme Pudasjärvi
Kujanpää, E. Tervan valmistus ja historia
Niemelä, P. M. K. Karjalankylän raivaajia
Rytkönen, R. Suur-Iin historia 1700 – 1870
Rytkönen, R. Suur-Iin historia 1870 – 1925
Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia 1 – 5
Vahtola, J. Taivalkoski
Yli-Iin kunta, Kotini ja juureni, kuvia ja ajan tunnelmia
